Voiko suon tuntua jakaa?
Suo tarraa kiinni, kyykistää, tunkeutuu suopursun vahvana tuoksuna suoraan vaeltajan henkeen. Hilla kuultaa aurinkona salaperäisissä syvyyksissään, viettelee ja kutsuu yhä kauemmas houkutellen poimijan jatulintarhaansa upottavin askelein. Ja kun tämä päänsä nostaa ja selkänsä oikaisee, huomaa hän kaiken ympärillään toistuvan silmänkantamattomiin. Suon rantaa ei näy, askelet ovat hitaasti palautuneet rahkasammalesta eikä vaeltaja enää löydä itseään kartalle. Hän on paikassa, jonka nostattamat muistot alkavat kevyesti leijalla ylöspäin. Paikka valloittaa lisää tilaa kokijan/eksyneen maailmasta. Sitkeät raivaajat, ojankaivajat, sotakorvausten tulevaa puusatoa kyntämässä. Torpanrakentajat, heinän kerääjät, paljain jaloin suon marjoja hamuavat, katepillarit, työkoneet, kaivinkoneiden raskaat metallikourat, kaikki ne ovat käyneet suon kimppuun. Kaikki muuttaneet, muokanneet sitä mieleisekseen tiristääkseen sen sammalista viimeisenkin pisaran hyötykäyttöön. Kaiken tämän päällä hän kävelee tuntien, miten hänen oma menneisyytensä sekoittuu suon muistoihin, haavoihin, arpiin ja joka kevät kaiken peittävään kasvuun. Arka pinta painuu alemmas ja päälle nousee uutta.
